Miki Liukkosen Valkoisia runoja oli viime runovuoden vallaton yllättäjä, joka sai odottamaan lisää. Elisabetissa on samaa kurittomuutta kuin esikoisteoksessa, mutta tyynempänä ja vakavammin äänenpainoin.Elisabetin alkuun Liukkonen sepittää sarjan tarinallisia runoja rohkeasti historiallisten henkilöiden kustannuksella. Namedroppailu julistetaan tulevaisuuden kirjallisuudenlajiksi ja vanhan kansan neuvoista pannaan paremmaksi. Kokoelman nimiruno on kaunis ja kypsä kirje liian varhain kuolleelle äidille. Siitä siroaa koko teokseen aistittava suruntunne, joka aika ajoin vain taitetaan ilkamoinnilla pois silmistä.