Ei Costandinalla, ottotyttärellä, uuden kirjoitetun lain mukaan mitään oikeutta maahan ole, mutta niiden kirjoittamattomien lakien, jotka periytyvät isältä pojalle ja joita vastaan kunnon ihmiset eivät asetu, niiden mukaan osa isän maasta kuuluu hänelle. Niin hän uskoo itse, niin uskoo hänen miehensä, hänen rakas Digansa, joka löi häntä ja sanoi: - Painu Omidaan niiden luo jotka sinut kasvattivat. Vanhan tavan mukaan sinä olet heidän tyttärensä. Antakoot nyt sinulle sen maapalan joka sinulle kuuluu.

Zaharia Stancun romaanien yhteydessä on puhuttu ”ylipersoonallisesta voimasta” ja maagisesta realismista” (Eeva-Liisa Manner), on puhuttu ”vuolaudesta ja värikylläisyydestä” (Lassi Nummi), Gorkista ja Šolohovista. Kaikilla näillä määreillä ja vertauksilla kuvatut ominaisuudet ovat vahvasti läsnä myös tässä Stancun uudessa, tiiviissä romaanissa, kertomuksessa Costandinasta, maalaisnaisesta joka kerran toisensa jälkeen palaa hakemaan sitä, minkä kokee kuuluvan itselleen – palaa maata. Häntä pilkataan, lyödään, häväistään. Hänellä ei ole kotia kasvinkodissaan, ei miehensä rinnalla ennen kuin asia on saatu ratkaisuun. Maa kielletään häneltä, Costandina ei hellitä. ihminen jatkaa kamppailuaan, multa tuoksuu, maa kantaa hedelmää. Stancun kerronnassa on jälleen kuvaamaton runon, olennaisuuden, ajattomuuden maku. Siinä on lämpöä ja voimaa.